LAMPAAN RUOKINTA

Lampaan ruokinta perustuu ensisijaisesti sen tuotantovaiheen mukaiseen ravinnontarpeeseen, siis ikään, tuotantotarkoitukseen ja uuhella vuosikierron vaiheeseen. Myös olosuhteet, lampolan lämpötila tai ovatko lampaat ulkona, vaikuttavat ravinnontarpeeseen. Eri rotujenkin välillä on eroja rehujen hyväksikäytössä, johon on syytä perehtyä. Esimerkiksi texel ja suomenlammas ovat ääripäitä rehun hyväksikäytössä eikä niitä voi ruokkia samalla tavalla. Isossa lampolassa oikein mitoitettu ruokinta on tärkeä kannattavuustekijä, mutta siihen kannattaa suhtautua vakavasti pienemmässäkin katraassa. Yliruokinta on kallista ja aiheuttaa ruoansulatusongelmia ja synnytysvaikeuksia. Jatkuva aliruokinta aiheuttaa varsinkin tiineillä ja imettävillä uuhilla aineenvaihduntasairauksia, mahoutta ja vähentää syntyvien karitsoiden määrää. Karitsoilla se huonontaa kasvua ja pidentää kasvukautta.

Lammas tarvitsee energiaa, valkuaista ja muita ravintoaineita kasvuun, jälkeläisten tekoon ja tuottamiseen. Näitä se saa pääosin heinästä sen eri muodoissa, mutta eri kausina esimerkiksi uuhen valkuaistarve on suurempi ja silloin on tarpeen antaa lisäravinteita.

Ruokinnassa rehun laatu on tärkeää. Vaikka lampaan ja lehmän ruoansulatusjärjestelmät ovat hyvinkin samanlaiset, on lammas lehmää vaateliaampi ruokittava, sillä sen pötsi on huomattavasti pienempi kuin lehmällä, jolloin erityisesti rehun sulavuuteen on kiinnitettävä huomiota. Rehun maittavuus on myös tärkeää, varsinkin niinä aikoina kun lammas tarvitsee paljon energiaa. Tarkempaa tietoa lampaiden rehutaulukoista ja ruokintasuosituksista löytyy MTT:n selvityksistä kuten http://www.mtt.fi/mtts/pdf/mtts106.pdf.

Hyvä ja tuottava lammas saa alkunsa hyvästä karitsan ruokinnasta. Syntymästä kuuteen viikkoon karitsa on täysin riippuvainen maidosta. Vasta kahdeksan viikkoisena karitsa on kehittynyt märehtijäksi edellyttäen, että sitä on ruokittu oikein, ja pystyy tulemaan toimeen karkearehulla. Karitsan ruokinnan voimakkuudella ennen vieroitusta on vaikutusta jopa uuhikaritsan myöhempään tuotantoon.

Energiaa karitsa tarvitsee sekä ylläpitoon että kasvuun. Kasvukiloa kohti energian tarve lisääntyy elopainon ja iän myötä. Energian puute on yleisin karitsan kasvua rajoittava tekijä. Rehun täyttävyys voi rajoittaa syöntiä ennen ravintotarpeen tyydyttymistä.

Valkuaista karitsa tarvitsee ylläpidon ja kasvun lisäksi villan tuotantoon. Siitokseen jätettävillä karitsoilla voidaan käyttää vähemmän valkuaista sisältävää rehua kuin teuraskaritsoilla. Uuhikaritsat tarvitsevat kasvuun valkuaista pässikaritsoja vähemmän, toisaalta valkuaisen puutos hidastaa kasvua ja sukukypsyyden kehittymistä. Yliruokinta aiheuttaa ripulia ja ruoansulatushäiriöitä.

Ensimmäisen kolmen viikon ajan karitsa on täysin riippuvainen ternimaidosta, jota sen tulisi saada mahdollisimman pian syntymän jälkeen, kuitenkin viimeistään kahden tunnin sisällä. Ternimaidon sisältämät kaikki karitsan tarvitsemat vasta-aineet imeytyvät parhaiten heti syntymän jälkeen. Jo vuorokauden kuluttua vasta-aineet eivät enää imeydy ja ilman ternimaitoa karitsa on täysin vastustuskyvytön. Lisäksi jos karitsa ei saa ternimaitoa heti syntymänsä jälkeen, sen verensokeri laskee aiheuttaen alilämpöisyyttä ja jopa kuoleman, siksi ternimaidon saanti on pienelle karitsalle erittäin tärkeää.

Karitsan ternimaidon saanti on turvattava siinäkin tapauksessa, että karitsa ei saa sitä emältään. Näitä tilanteita varten tulisi pakastimessa olla aina pieni määrä ternimaitoa lämmitettäväksi ja tutilla juotettavaksi. Mahdollisuuksien mukaan voi ternimaitoa lypsää myös toiselta samaan aikaan poikineelta uuhelta ja juottaa se karitsalle tuttipullosta. Hätätapauksessa myös vuohen tai lehmän ternimaito käy.

Jos uuhelta ei tule maitoa, se kuolee tai karitsoita on paljon eikä emän maito riitä, tai uuhen maito käytetään juuston valmistukseen, voidaan karitsat siirtää kokonaan keinoruokintaan. Normaalisti emon ternimaitoa saaneet karitsat voidaan vieroittaa kahden vuorokauden kuluttua uuhesta, mutta jos vieroitus tapahtuu myöhemmin, vaikeutuu keinoruokinta koska karitsa on jo ehtinyt leimautua emään. Myös imemisrefleksi on voimakkain nuorilla karitsoilla, joka helpottaa juoton opettamista. Opetusta voi helpottaa siirtämällä karitsat lähelle jo juomaan oppineita karitsoita. Joissakin tapauksissa riittää, että karitsat saavat lyhyen ajan lisäjuomaa kerran päivässä ja lopun maidon emältään.

Keinoruokinnassa paras vaihtoehto on lampaiden oma juomarehu, jota löytyy hyvin varustetuista maatalouskaupoista. Annostelussa tulee noudattaa pakkauksen ohjeita ja lämpötilan suhteen on oltava tarkka. Lämpömittarin käyttö on suositeltavaa. Juotto tulee aina tapahtua tutista, pienillä karitsoilla tuttipullosta ja jo hieman isommilla voidaan käyttää tuttiämpäriä, jossa on karitsalle käyvät tutit.

Keinoruokinnan alkuvaiheessa 3 -5 ensimmäisenä päivänä karitsat ruokitaan joka kuudes tunti. Tämän jälkeen juottokertoja harvennetaan vähitellen 2-3 kertaan vuorokaudessa. Koska keinoruokinta on sekä työlästä että kallista, on keinoruokittujen karitsoiden määrä hyvä pyrkiä pitämään mahdollisemman pienenä.

Viimeistään viikon ikäisestä, yleensä siinä vaiheessa kun karitsoineet uuhet siirretään karitsointikarsinasta yhteiskarsinaan, varataan karitsoille ns. karitsakamari/karitsabaari, jonne uuhet eivät pääse. Sinne varataan vapaasti tarjolle hyvälaatuista korsirehua, puhdasta vettä ja väkirehua, kivennäisiä ja suolakivi. Rehut ja vesi vaihdetaan puhtaisiin kahdesti päivässä, ja karitsabaarissa tulee olla riittävästi tilaa kaikille karitsoille. Karitsa alkaa pikkuhiljaa maidon ohella syödä karkearehuja ja sen mahojen suhde muuttuu ja kehittyy samaan tahtiin syömisen lisääntymisen kanssa yksimahaisesta märehtijäksi.

Karitsoille ei ole olemassa omaa lampaiden kasvatusrehua, vaan niillä käytetään joko lampaiden rehuja tai nautojen rehuja viljan lisäksi. Kasvatusrehuksi käy joko täysrehu, kuten MullinHerkku tai rypsirouhe ja vilja, joka annetaan kokonaisina jyvinä. Väkirehun valkuaispitoisuutena pidetään alkuun 18 %, josta sitä asteittain alennetaan karitsan vanhetessa. Pelkällä viljaruokinnalla karitsat eivät saa riittävästi energiaa ja valkuaista. Raikkaan veden puute vähentää rehun syöntiä ja alentaa kasvua.

Vieroitus emästä voi tapahtua, kun karitsa painaa noin 15 kg ja syö noin 200 -300 g kuivaa rehua päivässä, yleensä noin kahdeksan viikon iässä. Alle kuuden viikon ikäistä karitsaa ei ole syytä vieroittaa, tai ainakin se tarvitsee vielä lisäksi juomarehua, ettei sen kasvu hidastu.

(Tähän tulee linkki karitsoiden ruokinnan normeihin)

Ennen karitsoiden rehustuksen suunnittelua on tiedettävä niiden käyttötarkoitus ja tilan tavoitteet sekä tilalla käytettävissä olevien rehujen määrä, laatu ja täydennystarve. Kasvavien karitsoiden ruokinta ja rehustus vaikuttavat tilan taloudelliseen tulokseen merkittävästi.

Siitokseen tarkoitetut uuhikaritsat kannattaa ottaa vieroituksen jälkeen omaan ryhmään, koska näiden kasvutavoite 100-200 g/pv on selvästi pienempi kuin teuraaksi menevien 300-500 g /pv. Liian voimakas väkirehuruokinta heikentää niiden utareen kasvua ja alentaa tulevaa maidontuotantokykyä.

Voimaperäisessä teuraskaritsoiden kasvatuksessa annetaan väkirehua vapaasti niin, että sen osuus on jopa 80 % rehuannoksesta eli noin 1,2 kg/pv vieroituksesta teurastukseen sisäruokinnassa. Siitoskaritsan maksimiannos sisäruokinnassa jää noin 0,5 kg/pv tasolle. Toisaalta hyvällä laitumella, esimerkiksi apilapitoisella, karitsat eivät tarvitse lisäväkirehua juuri lainkaan. Karitsoiden voimaperäisessäkin kasvatuksessa on muistettava, että lammas on märehtijä ja korren syöjä.

Kasvavien karitsoiden kivennäisen on hyvä olla kalkkipitoista, Ca:P 2:1 - 2,5:1. Sopiva seos saadaan sekoittamalla lammaskivennäiseen ruokintakalkkia kolmasosa tai puolet kivennäisen määrästä. Voimakkaalla viljaruokinnalla kalkin tarve on suurempi kuin karkearehuvaltaisella dietillä, Ca:P 3:1. (Tarkemmat, rodun ja kasvun mukaiset kivennäisannostukset löydät taulukoista - tähän tulee linkki)

Uuhen ruokinta ja ravinnontarve jakautuu sen tuotantovaiheiden mukaan, ja normaalissa karitsointisysteemissä on uuhi joutilaana 3-4 kuukautta vuodessa. Isommissa lampoloissa astutettujen uuhien tiineyden ja sikiöiden määrän ultraäänellä tutkiminen voi osoittautua kannattavaksi oikean ruokinnan muodossa.

Joutilasaikaan eli karitsan vieroituksen jälkeen sekä tiineyden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana uuhen ravinnontarve on sama kuin ylläpitoravinnontarve. Ravinnontarve on silloin alhaisimmillaan ja sen riittää tyydyttämään 5-7 kg säilörehua tai 1,7 kg kuivaa heinää. Esimerkiksi 60-kiloinen uuhi tarvitsee ylläpitoon muuntokelpoista energiaa (ME) 8,5 MJ päivässä, OIV:tä 57 g ja srv:tä 63 g päivässä. Merisuolaa ja kivennäistä on oltava tarjolla. (Tarkemmat, rodun ja tuotoskauden mukaiset ravintosuositukset löydät taulukoista - tähän tulee linkki)

Hyväkuntoinen uuhi pysyy terveenä tiineyden ajan, tulee kiimaan paremmin kuin huonokuntoinen uuhi ja sen irtoavien munasolujen määrä on runsaampi. Mahdollinen kunnostusruokinta tehdään hyvissä ajoin, 6 viikkoa ennen astutuskautta. Itse astutuskaudella muutoksia tulee välttää. Kunnostusruokinta tehdään uuhien kuntoluokituksen perusteella, eli tunnustelemalla ristiselästä uuhen rasvapitoisuutta.

Kuntoluokituksessa havaitut lihavat uuhet tulee laihduttaa ja laihat kunnostaa. Lihaville ei anneta väkirehua, vaihdetaan mahdollisesti huonommalle laitumelle tai annetaan enemmän kuivaa heinää säilörehun ohessa eikä lainkaan väkirehua, ainoastaan kivennäisiä ja mahdollinen vitamiini-seleenilisä. Laihtuneet uuhet, jotka tarvitsevat kuntoutusta, siirretään paremmalle laitumelle tai annetaan parempaa säilörehua, sekä hieman viljaa ja mahdollisesti hieman valkuaislisää. Ruokinnan muutokset tulee tehdä hitaasti, asteittain pötsihäiriöiden välttämiseksi.

Kun uuhi on kuntoutettu hyvissä ajoin ennen astutusta sopivaan kuntoluokkaan, aloitetaan varsinainen astutuskauden kiihotusruokinta 2-3 viikkoa ennen astutusta ja jatketaan pari viikkoa astutuksen jälkeen. Hyväkuntoinen uuhi tulee paremmin kiimaan ja lisäruokinnan jatkaminen astutuksen jälkeen takaa hedelmöittyneen munasolun kehityksen. Astutuskauden lisärehuksi sopii joko ohra tai kaura, ja riippuen käytettävästä karkearehusta sitä annetaan noin 200 - 400 g/päivä.

Tiineyden kolme ensimmäistä kuukautta sujuvat ylläpitoruokinnalla. Aikuisen uuhen elopaino ei kuitenkaan saa laskea ensimmäisen tiineyskuukauden aikana 3-4 % enempää. Tulevien karitsoiden elinvoimaisuuden ja kasvun kannalta on tärkeää, että uuhi pysyy hyvässä kunnossa koko tiineyden ajan, ja että sikiöille kehittyvät hyvät istukat ja että ne saavat riittävästi ravintoa emältä. Huonokuntoisille tai ensi kertaa poikiville voikin olla tarpeen antaa tällöin hieman väkirehua, ensikoille jopa 300 g/pv ja heikompikuntoisille 100-200 g/pv, samoin jos kuivaheinä on ainoa korsirehu eikä säilörehua ole tarjolla. Rotujen väliset erot ruokinnan voimakkuuden tarpeesta on huomioitava tässäkin tuotoskauden vaiheessa.

Uuhen valmistautuminen maidontuotantoon alkaa jo viikkoja ennen karitsointia, ja energian ja valkuaisen tarve lisääntyy huomattavasti kahdeksan viimeisen tiineysviikon aikana, ja varsinkin kahden viimeisen viikon aikana. Tunnutusajan ruokinnan onnistumiseksi uuhet on syytä kuntoluokittaa, noin 60-90 päivää ennen oletettua karitsointia, joka on myös hyvä ajankohta tarkistaa uuhien tiineydet ja sikiöiden määrä, ja jakaa ne sikiömäärien ja kunnon mukaisiin ruokintaryhmiin. Tämän ajan ruokinta vaikuttaa merkittävästi karitsoiden syntymäpainoihin ja elinvoimaan, utareen kehitykseen, ternimaidon tuottoon ja äidinvaistojen kehitykseen. Isommissa katraissa oikein kohdennetulla ruokinnalla on myös iso taloudellinen merkitys.

Lopputiineen ja imettävän uuhen rehujen tulee olla korkealuokkaisia ja olennaista on riittävän valkuaisen saanti. Väkirehun valkuaisvaatimus riippuu käytettävästä karkearehusta. Jos karkearehuna on säilörehu, käy ohra väkirehuksi. Kuivaheinällä on ohraa syytä täydentää teollisella valkuaisrehulla. Lisäravinteiden saannista tulee huolehtia, kivennäisistä, hivenaineista ja vitamiineista. Erityisesti E-vitamiinin, jodin ja seleenin saanti on turvattava. Käytännössä on havaittu, että sokerilisä pitää yllä pötsin tasapainoa, jolloin uuhen ruokahalu säilyy hyvänä. Samalla se auttaa ehkäisemään ketoosia. Sokerilisäksi käy melassileike tai esimerkiksi lantut.

Liian voimakas tunnutusruokinta voi aiheuttaa emättimen esiin luiskahtamista, syömättömyyttä ja poikimavaikeuksia. Puutteellisesta ruokinnasta voi taas seurata asetonitauti eli raskausmyrkytys. Varovaisella tunnutuksella vältetään liian isot, yli 7 kg syntymäpainot ja niistä aiheutuvat karitsointiongelmat. Tavoitteena on, että suomenlammaskaritsat syntyvät noin 3-4,5 kg ja liharotujen karitsat 4,5 - 6,5 kg painavina. Uuhen tavoitekuntoluokka tiineyden lopulla on 2-3.

Eri rotujen tunnutusruokinnassa on eroja, jotka tulee huomioida ongelmien välttämiseksi. (Tarkemmat määrät löytyvät taulukoista - tähän tulee linkki.)

Karitsoinnin jälkeinen aika on tärkein aika uuhen ruokinnassa, ja sen ruokinta vaikuttaa maidontuotannon kautta karitsoiden kasvuun ja utareterveyteen. Uuhi tuottaa maitoa keskimäärin 1-3 kg päivässä riippuen siitä, montako karitsaa sillä on. Lampaan maito sisältää rasvaa ja valkuaista lehmän maitoa enemmän, ja ruokinnan valkuaisvajaus vähentää myös maidon valkuaispitoisuutta. Toisaalta liian voimakas väkirehuruokinta alentaa rasvapitoisuutta. Ruokinnan helpottamiseksi kannattaa jakaa uuhet ryhmiin sen mukaan, montako karitsaa niillä on.

Riittävästä ruokinnasta huolimatta on tavallista, että uuhen paino alenee 4-6 ensimmäisen maidontuotantoviikon jälkeen. Ruokinnan riittävyyttä voi tarkkailla sekä kuntoluokittamalla uuhia että tarkkailemalla karitsoiden käyttäytymistä.

Ensimmäisen maidontuotantoviikon aikana uuhien kuiva-aineen syönti on 20 -40 % suurempi kuin viimeisen tiineysviikon aikana. Imetettävää karitsaa kohti annettavissa väkirehuannoksissa on huomattavia, rotujen välisiä eroja, ja oikea ruokinta on syytä tarkistaa taulukosta. Muutokset väkirehuruokinnassa ja määrien nostot trhdään vähitellen (lisäys 50-100 g päivässä).Imetyskausi kestää noin kaksi kuukautta ja sen loppupuolella väkirehumäärää pienennetään. Tarvittavien kivennäisten, erityisesti kalsiumin, saannista on huolehdittava, samoin vitamiinien ja hivenaineiden.

Uuhien riittävään vedensaantiin on kiinnitettävä huomiota, sillä sen määrä ja laatu voivat rajoittaa maidon määrää ja karitsoiden kasvua. Raikasta vettä tulee olla tarjolla jatkuvasti. Karitsointikarsinoissakin on vesi vaihdettava ämpäreihin kahdesti päivässä. Kulutus voi olla uuhta kohti kymmenen litraa ja ylikin päivässä, varsinkin kuivaheinäruokinnalla.

Kahden kuukauden imetysjakson jälkeen on järkevää vierottaa karitsat. Emät ehdytetään maidosta heinä-olkiruokinnalla ja väkirehut tiputetaan vähitellen pois ennen kuin karitsoita otetaan erilleen. Maidon ehdyttyä uuhet pärjäävät ylläpitoruokinnalla ennen seuraavaa asutusta ja sen vaatimaa kunnostusruokintaa.

Vieroituksen aikana on syytä pitää huoli uuhien utareterveydestä, ettei aiheuteta utaretulehdusta ottamalla karitsoita erilleen liian isosta maidosta. Erilleen ottamisen jälkeen on karitsat syytä päästää välillä tyhjentämään utareet, ensin kerran päivässä, myöhemmin joka toinen päivä ja kahden päivän välein jne, kunnes maidon tulo on ehtynyt riittävästi.

Pässin ravinnontarve on suurempi kuin uuhella. Joutilaskaudella pässi ei välttämättä tarvitse väkirehua riippuen korsirehun ravitsemuksellisesta laadusta, mutta astutuskaudella energian ja valkuaisen tarve lisääntyvät huomattavasti ja väkirehulisä on tarpeen, sillä hyväkuntoinen pässi jaksaa astua paremmin kuin huonossa kunnossa oleva. Pässin kunto on kuitenkin syytä arvioida jo ennen astutuskautta, varsinkin jos se on ollut heikolla laitumella, ja tarvittaessa kunnostaa se tulevaan koitokseen hyvissä ajoin.

Astutuskaudella pässien kuntoa ja syömistä on syytä tarkkailla, sillä innokkaasti laumaansa hoiteleva pässi saattaa unohtaa syödä työn touhussa ja näin päätyä heikkoonkin kuntoon, varsinkin suomenlammaspässeillä on taipumusta tällaiseen. Jotta niin ei kävisi, kannattaa pässi ottaa tarvittaessa eri karsinaan syömään väkirehulisä. Pässeillä on oltava tarjolla jatkuvasti heinää ja hyvälaatuista vettä, nuolukivi ja kivennäisiä. Pässikatraalle myös kuusenoksat voivat olla mainio lisä, sillä ne syövät niitä mielellään ja toisaalta kalutessaan runkoa ne nahistelevat vähemmän keskenään.